Kritiikkiä kritiikistä

Kriittinen ajattelu ja ennen kaikkea yhteiskuntakritiikki on ainakin täällä Saksassa hyvin koulutettujen akateemisten erityisalaa. Kriittinen ajattelu vaikkapa sosiaalisissa kysymyksissä vaatii materiaalin perinpohjaista tuntemista sekä todellista kiinnostusta ja perehtymistä asiaan. Yhteiskuntatieteilijät ja sosiologit tutkivat hyvinvointiyhteiskunnan toimintaa, havaitsevat epäkohtia ja esittävät sitten tuloksiinsa perustuvaa kritiikkiä. Tämän lisäksi he pyrkivät kehittämään mahdollisia parannuskeinoja ja toimivat asiantuntijoina muille. Vakavastiotettavan kritiikin ilmaiseminen vaatii tiettyä teoreettista pohjaa, tietoa jonka perusteella esittäjä voi kumota tai yrittää kumota jonkun tietyn ajatusmallin tai käytännön. Yhteiskuntakritiikkiä esitetään halusta parantaa senhetkistä tilannetta, vedoten joko koko yhteiskunnan tilaan tai yhden tietyn yhteiskunnan osan epätasaarvoisuuteen. 

Yllätyksekseni olen saanut huomata, että monet suomalaiset, koulutuksesta riippumatta, kokevat olevansa kykeneviä syvään yhteiskuntakritiikkiin, nimittäin maahanmuuttokritiikkiin. Suomessa kukaan ei enää ole rasisti, nykyään ollaan maahanmuuttokriittisiä, sehän kuulostaa lähes salonkikelpoiselta.

Vaikka itse kasvatustieteiden opiskelijana olen usein käsitellyt maahanmuuttoa ja sen teoriaa sekä siihen liittyviä lieveilmiöitä, en koe olevani valmis esittämään aiheesta kritiikkiä. Vaikka itse olen kokenut maahanmuuton vaikeuden ja tunnen integroitumisen pulmat, en usko teoreettisen pohjani olevan riittävän vahva. Suomessa asiat näyttävät kuitenkin olevan toisin, tietystä ryhmästä Suomen kansaa näyttää yht’kkiä tulleen täysin kykenevää kriittiseen ajatteluun ja keskusteluun.

Asiasta huolestuneena päätin ottaa selvää, missä tätä yhteiskuntakritiikkiä harjoitetaan ja keitä ovat henkilöt sen takana. Vierailin eräällä oikeistomielisellä keskustelufoorumilla selvittääkseni, ovatko nämä kriitikot todella ennen mielipiteidensä esittämistä perehtyneet asiaansa. En tosin ehtinyt tehtävässäni ensimmäistä esittelysivua pidemmälle, kun olin jo tikahtua nauruun: Eräs palstan käyttäjistä esitteli itsensä seuraavasti (pieniä lyhennyksiä, sanoma pysyy samana): Olen  45 vuotias mies, olen kouluttautunut vasta aikuisiällä, siksi työssäolovuosia on kertynyt jo 39. Kirjoittaja on siis jo kuusi vuotiaana aloittanut työskentelyn. Suuri kysymysmerkki?  Lisäksi tällä kriittisellä foorumilla näytti vallitsevan melko vihamielinen, rasistinen ilmapiiri. Silloin kun jotakuta tai jotakin neutraalisti kritisoidaan, ei puhuta vihollisista, vastapuolesta tai kukkahattutädeistä. Tämän yhteisön kielelliset ilmaisut olivat kaikkea muuta kuin neutraaleja. Lisäksi keskustelu ei vaikuta kovin akateemiselta, käsittääkseni maahanmuuttokriitikot ovat korkeasti koulutettujen parissa vain marginaalinen ryhmä. Tällaisia palstoja on hyvin vaikea ottaa vakavasti, kun osanottajien joukossa on vain saman mielipiteen edustajia, ei edes synny aitoa keskustelua vaan vain vastavuoroista selkään taputtelua ja keskinäistä vahvistelua.

Tutkiva journalismini loppui lyhyeen, turhauduin keskustelujen asiattomuudesta ja päätin unohtaa koko ajatuksen.  Nykyaikaisia termejä käyttäen, koen nyt olevani kriittinen maahanmuuttokriittisyyttä kohtaan.

Työvoimapulasta ja työttömyydestä

Viimeisellä Suomen vierailullani tulin ystävieni ja sukulaisteni kanssa keskustelleeksi paljonkin työttömyydestä työn saannista. Suomessa vaikuttaa koulutusta vastaavan työn saaminen olevan todella vaikeaa, varsinkin humanistisilta aloilta valmistuneet joutuvat kamppailemaan verisesti saadakseen arvoistaan tai edes „vähän-sinne-päin“ olevaa työtä.  Oikeastaanhan se työstä taistelu alkaa jo ennen valmistumista, joka kesä lähes valmiit maisterit siivoavat sairaaloita ja purkittavat kurkkuja, vain harvat ansaitsevat kesälomarahansa omien alojensa töissä. Se, missä työssä opiskeluaikana kesänsä viettää on  monille yhden tekevää,  kun sitten joskus se kauan odotettu MA on kädessä ja pää tietoa täynnä on maailma auki ja kökköduunit historiaa.

Mutta kun toiveista ei tulekaan totta ja  ura pysähtyy jo ennen alkamistaan kuin seinään, on pettymys suuri. Kun pitkänkään etsinnän jälkeen työtä ei ala löytymään, hiipii mieleen epätoivo ja katkeruus: Mähän olen opiskellut monta vuotta! Kun työtä ei sittenkään kuulu, alkavat ilkeät kielet laulaa „kyllä työtä tekevälle riittää“ ja „Suomessahan on työvoimapula, sen kun teet!“  Juuri näitä työttömiin kohdistuvia kommentteja sain viime vierailullani ihmetellä, ystäväni vielä varmistivat asian, kyllä sellaisia puhutaan. 

Tämä kuva työmarkkinoista on ihan kuvaava ja osuva, tosin vain sodanjäkeisessä Euroopassa. Kun tätä mannerta toisen maailmansodan jälkeen alettiin uudestaan rakentamaan, olivat kaikki kädet tarpeen. Pelkästään Saksaan saapui miljoonia työsiirtolaisia, etupäässää Italiasta, Turkista sekä entisen Jugoslavian maista. Tuolloin pääsyvaatimukset olivat kaksi tervettä kättä sekä tervettä jalkaa ja kyllä yksikätisellekin jotain tekemistä löydettiin. Koulutuksella ja kielitaidolla ei ollut merkitystä, vain halukkuus tehdä annettua työtä oli tärkeää.  Vaikka Suomeen ei tullutkaan vierastyövoimaa välimereltä, oli tilanne sinänsä samankaltainen: Kaksikätisiä ja ainakin jotain osaavia työntekijöitä tarvittiin sekä teollisuudessa ja rakennusalalla että maanviljelyksessä. Voin hyvin kuvitella sanonnan ”kyllä tekevälle työtä löytyy” keksityn juuri silloin. Ajat kuitenkin muuttuvat eikä tekevälle enää työtä löydy, sitä löytyy vain osaavalle.  Suomessa koulutustaso on huiman korkea ja lähes kaikkiin ammateihin on oltava koulutus, vain joitakin marginaalisia tehtäviä voi suorittaa ilman soveltuvaa pätevyyttä. 

Edellä mainitusta syystä tuohduin kuultuani kommentin: ”Ei täällä Suomessa voi olla mitään työttömyyttä, kun Espanjasta asti tuodaan sairaanhoitajia tänne. Sieltä työvoimatoimiston jonosta niitä voisi ottaa, työttömiä!” Valitettavasti työvoimapula ja työttömyyden lasku eivät nykypäivänä korreloi! Jos tarjonta ei vastaa kysyntää ja päinvastoin, ei kauppoja synny. Vaikka Suomesta puuttuisi kuinka monta sairaanhoitajaa ja lääkäriä, en itse antaisia historioitsijan tai englantilaisen philologian maisterin ottaa verikoettani tai tehdä minulle vatsalaukun tähystystä. Enkä liiemmin haluisi itse tulevana pedagogina kajota kenenkään elintärkeisiin osiin, ainakaan jos potilaan myös hoidon jälkeen tulisi olla elossa.

On tietysti mahdollista, että humanistikin pitkän työmarkkinakamppailun jälkeen tulee järkiinsä ja muuntokouluttautuu hoitoalalle, tämä ei kuitenkaan ole yhteiskunnan tai työvoimapolitiikan määrättävissä, vaan jokaisen oma henkilökohtainen päätös. Me emme voi edes hyvinvoinnin ja kansantalouden nimissä  vaatia ”väärän” alan valinneita hankkiutumaan uusiin kouluihin ja töihin. Tai jos näin teemme, lähennymme pelottavasti nykyisen kotimaani viime vuosisadan alun politiikkaa. (Tiedän, natsikortti on aina mauton, mutta kuitenkin kuvaava ja kivasti provosoiva)

 Se, että Suomeen tulee hoitoalan henkilökuntaa muista maista, tulisi olla meille helpotus, ei missään tapauksessa aihe kateuteen. Jos  päteviä alan asiantuntijoita  ei Suomessa riittävästi ole, eivätkä korkeakoulujen resurssit riitä vastaamaan työmarkkinoiden tarpeeseen, on vähintäänkin johdonmukaista palkata vierasta työvoimaa. Omassa työssäni rekrytoijana joudun kohtaamaan työvoimapulaan liittyviä ongelmia lähes päivittäin, hakijoita kyllä riittää, mutta sopivaa henkilökuntaa on usein vaikea löytää. Kun kotimaasta tekijöitä ei löydy, on katsottava boksin ulkopuolelle ja maan rajoja pidemmälle. Kotimaisen vapaan työvoiman muuntokouluttaminen on järkevää vain silloin, kun kyseistä työtä on myös kahden tai kolmen vuoden kuluttua tarjolla, tästä esimerkkinä hoitoala. Usein kuitenkin osaajia tarvitaan heti eikä yrityksillä ole aikaa odottaa vuosia täyttääksen vapaita paikkoja. Varsinkin EU:n sisällä, kun työvoiman liikkuvuutta on helpoitettu  äärimmilleen, ovat ulkomaalaiset työntekijät esimerkiksi juuri hoitajat (kieliongelmat poislukien) järkevä ja edullinen ratkaisu.

Lisäksi usein kuultu kehotus mieluummin hyväksyä mitä tahansa työtä, kuin jäädä työttömäksi saa taas vereni kiehumaan. Itse henkilöstöalalla työskentelevänä haluaisin korostaa, että tämä väittämä ei pidä paikkaansa. Kaikki valmistumisen ja ensimmäisen työkokemuksen jäkeen tuleva haahuilu ja ”no-mä-otan-ton-duunin-tosta” vaikeuttaa tulevaa oman alan työnsaantia huomattavasti. Vastaavat vihjailut ja neuvot kannattaa siis itsevarmasti jättää omaan arvoonsa. Tässä pätee sääntö: Työmarkkinoilla saa ja pitää olla valikoiva, sekä työnantajan että työntekijän

.

Tämä kirjoituksen varsinainen tarkoitus oli pyytää ”kyllä-sitä-työtä-riittää”-ihmisiä edes miettimään omia kantojaan. Jokainen työtön ei ole sopiva jokaiseen paikkaan , eikä jokainen meistä voi kouluttautua kaikille aloille. Se että maassa on työvoimapula ei tarkoita sitä, että kaikille olisi töitä tarjolla.