Työvoimapulasta ja työttömyydestä

Viimeisellä Suomen vierailullani tulin ystävieni ja sukulaisteni kanssa keskustelleeksi paljonkin työttömyydestä työn saannista. Suomessa vaikuttaa koulutusta vastaavan työn saaminen olevan todella vaikeaa, varsinkin humanistisilta aloilta valmistuneet joutuvat kamppailemaan verisesti saadakseen arvoistaan tai edes „vähän-sinne-päin“ olevaa työtä.  Oikeastaanhan se työstä taistelu alkaa jo ennen valmistumista, joka kesä lähes valmiit maisterit siivoavat sairaaloita ja purkittavat kurkkuja, vain harvat ansaitsevat kesälomarahansa omien alojensa töissä. Se, missä työssä opiskeluaikana kesänsä viettää on  monille yhden tekevää,  kun sitten joskus se kauan odotettu MA on kädessä ja pää tietoa täynnä on maailma auki ja kökköduunit historiaa.

Mutta kun toiveista ei tulekaan totta ja  ura pysähtyy jo ennen alkamistaan kuin seinään, on pettymys suuri. Kun pitkänkään etsinnän jälkeen työtä ei ala löytymään, hiipii mieleen epätoivo ja katkeruus: Mähän olen opiskellut monta vuotta! Kun työtä ei sittenkään kuulu, alkavat ilkeät kielet laulaa „kyllä työtä tekevälle riittää“ ja „Suomessahan on työvoimapula, sen kun teet!“  Juuri näitä työttömiin kohdistuvia kommentteja sain viime vierailullani ihmetellä, ystäväni vielä varmistivat asian, kyllä sellaisia puhutaan. 

Tämä kuva työmarkkinoista on ihan kuvaava ja osuva, tosin vain sodanjäkeisessä Euroopassa. Kun tätä mannerta toisen maailmansodan jälkeen alettiin uudestaan rakentamaan, olivat kaikki kädet tarpeen. Pelkästään Saksaan saapui miljoonia työsiirtolaisia, etupäässää Italiasta, Turkista sekä entisen Jugoslavian maista. Tuolloin pääsyvaatimukset olivat kaksi tervettä kättä sekä tervettä jalkaa ja kyllä yksikätisellekin jotain tekemistä löydettiin. Koulutuksella ja kielitaidolla ei ollut merkitystä, vain halukkuus tehdä annettua työtä oli tärkeää.  Vaikka Suomeen ei tullutkaan vierastyövoimaa välimereltä, oli tilanne sinänsä samankaltainen: Kaksikätisiä ja ainakin jotain osaavia työntekijöitä tarvittiin sekä teollisuudessa ja rakennusalalla että maanviljelyksessä. Voin hyvin kuvitella sanonnan ”kyllä tekevälle työtä löytyy” keksityn juuri silloin. Ajat kuitenkin muuttuvat eikä tekevälle enää työtä löydy, sitä löytyy vain osaavalle.  Suomessa koulutustaso on huiman korkea ja lähes kaikkiin ammateihin on oltava koulutus, vain joitakin marginaalisia tehtäviä voi suorittaa ilman soveltuvaa pätevyyttä. 

Edellä mainitusta syystä tuohduin kuultuani kommentin: ”Ei täällä Suomessa voi olla mitään työttömyyttä, kun Espanjasta asti tuodaan sairaanhoitajia tänne. Sieltä työvoimatoimiston jonosta niitä voisi ottaa, työttömiä!” Valitettavasti työvoimapula ja työttömyyden lasku eivät nykypäivänä korreloi! Jos tarjonta ei vastaa kysyntää ja päinvastoin, ei kauppoja synny. Vaikka Suomesta puuttuisi kuinka monta sairaanhoitajaa ja lääkäriä, en itse antaisia historioitsijan tai englantilaisen philologian maisterin ottaa verikoettani tai tehdä minulle vatsalaukun tähystystä. Enkä liiemmin haluisi itse tulevana pedagogina kajota kenenkään elintärkeisiin osiin, ainakaan jos potilaan myös hoidon jälkeen tulisi olla elossa.

On tietysti mahdollista, että humanistikin pitkän työmarkkinakamppailun jälkeen tulee järkiinsä ja muuntokouluttautuu hoitoalalle, tämä ei kuitenkaan ole yhteiskunnan tai työvoimapolitiikan määrättävissä, vaan jokaisen oma henkilökohtainen päätös. Me emme voi edes hyvinvoinnin ja kansantalouden nimissä  vaatia ”väärän” alan valinneita hankkiutumaan uusiin kouluihin ja töihin. Tai jos näin teemme, lähennymme pelottavasti nykyisen kotimaani viime vuosisadan alun politiikkaa. (Tiedän, natsikortti on aina mauton, mutta kuitenkin kuvaava ja kivasti provosoiva)

 Se, että Suomeen tulee hoitoalan henkilökuntaa muista maista, tulisi olla meille helpotus, ei missään tapauksessa aihe kateuteen. Jos  päteviä alan asiantuntijoita  ei Suomessa riittävästi ole, eivätkä korkeakoulujen resurssit riitä vastaamaan työmarkkinoiden tarpeeseen, on vähintäänkin johdonmukaista palkata vierasta työvoimaa. Omassa työssäni rekrytoijana joudun kohtaamaan työvoimapulaan liittyviä ongelmia lähes päivittäin, hakijoita kyllä riittää, mutta sopivaa henkilökuntaa on usein vaikea löytää. Kun kotimaasta tekijöitä ei löydy, on katsottava boksin ulkopuolelle ja maan rajoja pidemmälle. Kotimaisen vapaan työvoiman muuntokouluttaminen on järkevää vain silloin, kun kyseistä työtä on myös kahden tai kolmen vuoden kuluttua tarjolla, tästä esimerkkinä hoitoala. Usein kuitenkin osaajia tarvitaan heti eikä yrityksillä ole aikaa odottaa vuosia täyttääksen vapaita paikkoja. Varsinkin EU:n sisällä, kun työvoiman liikkuvuutta on helpoitettu  äärimmilleen, ovat ulkomaalaiset työntekijät esimerkiksi juuri hoitajat (kieliongelmat poislukien) järkevä ja edullinen ratkaisu.

Lisäksi usein kuultu kehotus mieluummin hyväksyä mitä tahansa työtä, kuin jäädä työttömäksi saa taas vereni kiehumaan. Itse henkilöstöalalla työskentelevänä haluaisin korostaa, että tämä väittämä ei pidä paikkaansa. Kaikki valmistumisen ja ensimmäisen työkokemuksen jäkeen tuleva haahuilu ja ”no-mä-otan-ton-duunin-tosta” vaikeuttaa tulevaa oman alan työnsaantia huomattavasti. Vastaavat vihjailut ja neuvot kannattaa siis itsevarmasti jättää omaan arvoonsa. Tässä pätee sääntö: Työmarkkinoilla saa ja pitää olla valikoiva, sekä työnantajan että työntekijän

.

Tämä kirjoituksen varsinainen tarkoitus oli pyytää ”kyllä-sitä-työtä-riittää”-ihmisiä edes miettimään omia kantojaan. Jokainen työtön ei ole sopiva jokaiseen paikkaan , eikä jokainen meistä voi kouluttautua kaikille aloille. Se että maassa on työvoimapula ei tarkoita sitä, että kaikille olisi töitä tarjolla.